Rata, joka herätti tunteitaArvokisojen arvosteleminen on huikeaa. Tottakai. Saa seisoa himotulla vallan ylimmällä portaalla ja tuuli tuivertaa mukavasti pöyhkeitä kutreja. Ylle avautuu taivas ja auringon tuhannet kirkkaat säteet kultaavat kilpailupaikan. SM-kisojen aikaan aurinko on tilattu normaalia lähemmäksi, siksi ilma on niin lämmin ja niin väreilevä. Auringon siirtotilaukset osoitetaan luonnollisestikin hyvissä ajoin ennen tapahtuman ajankohtaa suoraan Ilmatieteenlaitokselle. Kun sain vuonna 2010 tuomarikutsun agilityn Suomen Mestaruus -kilpailuihin ja vastasin kutsuun myöntävästi, tein välittömästi voimallisen päätöksen: en käyttäisi kisapäivää ruskettumiseen. Päätökseni piti. Kiitos kunniasta, tuumasta toimeen, ja ei kun kahdella pompulla hommiin. Teot edellä kohti suurta päivää. Alkoi rataprofiilin suunnittelu. Että voi suunnitella ja lopulta toteuttaa, tarvitaan kirkas ja selkeä visio siitä, mihin pyrkiä. Pitää sisäistää se, mikä on agilityn syvin olemus. Halusin aluksi löytää vastaukset seuraaviin kysymyksiin: mistä tässä lajissa on oikein kyse? Mitä minä haluan radallani painottaa, mitä testata? Millainen taso meillä Suomessa on, mihin voi riman nostaa? Tiesin, että taso on hyvä. Tiesin, että osaamista löytyy. Ankara analyysini agilityn syvimmästä olemuksesta tuotti nelikentän. Fantasioin siihen nopeuden, hallinnan, taidon ja uskalluksen yhdistelmän. Voisinko yhdellä radalla testata näitä kaikkia? Päätin yrittää sitä maksien hyppyradalla. Heräsin öisin piirtämään paperille ajatuksia, jotka alitajuntani armollisesti minulle toimitti. Kuittasin lähetykset vastaanotetuksi yöpöydällä ajelehtivaan lehtiöön. Toisinaan toimitukset jäivät tuskallisesti puoliväliin, sillä vaikka ilmeisesti jokin radanosa yritti ruumiillistua, se ei ollut kyllin eheä astuakseen ajatuksiin. Tai sitten tuloaukko oli vaan liian kireä? Vaikea sanoa, matka syvyyksistä raadolliseen tietoisuuteen on niin kovin kartoittamaton. Lopulta kuitenkin helpotuksen aalto valtasi mieleni. Siinä se oli. Kaikki palaset olivat syntyneet ja paperille pakotetut. Mutta eihän tämä toki vielä riittänyt, ne ovat vasta pelkkiä osia, maailmankaikkeudessa ajelehtivia hippusia, radanpalasia. Niistä piti nyt rakentaa kokonaisuus. Tekisinkö sen punomalla vai päällekkäin latomalla, ikään kuin pinoamalla? Kokoelman olisi luonnollisestikin oltava loogisesti ehyt. Mielellään verkkomainen. Systemoin osia yhteen nauttimalla samalla keskushermostoa stimuloivaa, kofeiinipitoista uuttamalla ja suodattamalla valmistettua juomaa, ja kannustin prosessia muutamilla historiallis-agraarisilla voimaloitsuilla. Ja siinä se lopulta oli. Se saapui samaan aikaan leskenlehtien kanssa, versoi auringonsäteiden voimasta. Katsoin sitä ja olin haljeta ylpeydestä. Pariin otteeseen ehkä vähän halkesinkin. Rata oli monipuolisin, kautta aikojen ehdottomasti työläin luomukseni. Sydänlihasta rakennettu ja omalla verellä väritetty. Rakastin sitä. Se oli osa minua, se oli syntynyt minusta paloina ja kokonaiseksi ehjäytetty. Hehkuin sisäisesti kuukauden päivät ennen SM-kisoja. En tuolloin tarvinnut edes lamppua, riitti kun astelin pimeään huoneeseen ja ajattelin rataani. Hehku purkautui esille siitä energiasta, jonka olin ladannut itseeni työstäessä tuota rataprofiilia. Olin niin tosissani. Ja niin tulessa! Lopulta syntyi jotain, johon oikeasti uskoin. Radan läpikäyminen ajatuksissani täytti minut energialla, kerta toisensa jälkeen. Aikamoinen adrenaliini-rush. Tiukkaa kamaa. Tiukinta kaikista. Radassa kiteytyi vauhti ja voima, säästelemättömyys ja pitelemättömyys. Siinä jokaisen nurkan taakse katsominen tuotti uuden, kumuloituvan lisähaasteen, eikä se sallinut korjauksia. ”Osaa, uskalla, ole rohkea.” Tätä rataa ei luotu varmistelulle, eikä maailmankaikkeuden rauhaa rakastavat sielut koskaan tule valitsemaan sitä hymistelykokouksien aloitussymbolikseen. Olkoot ilman. Tiesin, että osaavat maksiohjaajamme uskaltavat ottaa riskejä. Odotin näkeväni suuria tunteita, huikeita kamppailuja ja ohjaajia, jotka radan jälkeen olivat antaneet kaikkensa. Se sitten joko riitti, tai ei riittänyt. Aika näyttäisi. Sitä en tosin odottanut, että osa ohjaajista jo nähdessään radan rakennuksen seisahtivat, vetivät leuan rintaansa ja luovuttivat. Ratani kysyi asennetta. Jos uskot itseesi ja uskallat, voit voittaa. Voit olla Suomen paras. Mutta ilmaiseksi et saa mitään. Taistelu oli läsnä jo rataantutustumisessa, oman pääsi sisällä. No. Nythän on myönnettävä, että SM-kisoja edeltävänä iltana aloin kainostella. Epäröin, haluaisinko näyttää maailmalle omaa luomustani, omaa rataprofiililastani? Haluaisinko kuitenkaan tällä tavoin konkretisoida sen, mikä on minun visioni agilityn syvimmästä olemuksesta? Teko tuntui rajulta, ollakseen niin intiimi. Päätin uskaltaa, heitin kaihoisasti lapseni leijonille ja toivotin sille onnea matkaan. Jälkikäteen ajatellen tuo rataprofiili on mielestäni edelleenkin - nyt lähes pari vuotta kisapäivän jälkeen - paras rataprofiili, jonka olen koskaan tehnyt. Parempaan en ole pystynyt ennen sitä, enkä sen jälkeen. Yölliset toimitukset ovat ilmeisestikin ehtyneet. Entistä syvemmin olen vakuuttunut onnistumisestani luettuani netistä kirjoituksen, jossa rataani analysoitiin seuraavasti: "Sunnuntaina Salme Mujusen maksien yksilökisojen hyppyrata oli lähinnä vitsi, rata oli varsin järjetön. Jotain sen tapaista tältä tuomarilta oli kyllä osattu ehkä odottaakin, mutta silti..." Luettuani tekstin, lämmin aalto lainehti kehoni läpi. Pehmeän raukea olo valtasi mieleni. Tunsin olevani paitsi kokonaisempi, myös ehjempi. Tietysti tuomaroidessa on aina rintakehä paljaana puukoniskuille, SM-kisoissa käytössä on peruspuukkojen lisäksi myös kaksipuoliset teroitetut tikarit ja viidakkoveitset, sekä automaattiaseet kiikaritähtäimineen. Ei aina voi välttyä saamasta iskuja vyön alle, eikä pistohaavoja lapaluiden väliin tai alaselkään. Salainen haaveeni on kuitenkin pitää tatuoitu nahkani sen verran kimmoisana, että puukotuksista syntyneen arpikudoksen panssarin läpi pääsisi kymmenen vuoden päästä muullakin työkalulla kuin kiviporalla. Avoimen nettipalautteen lisäksi sain kilpailujen jälkeen myös henkilökohtaisia yhteydenottoja. Näin rataani kommentoi meilitse yksi Suomen kärkiohjaaja (joka ei tehnyt nollaa kyseisellä radalla). ”Hei, kiitos erinomaisen kivasta maksien SM-hyppyradasta. Jos radan laittaisi koulutuksiin, se olisi suoritettavissa kaikenlaisilla koirilla. Tulostaso oli tällä kertaa heikko, mutta sehän ei ole tuomarin vika, jos koirat eivät osaa hypätä tai ohjaajat jännittävät niin, etteivät pysty suoriutumaan samanlaisista radoista kilpailuissa kuin harjoituksissa. Rata oli loistavasti suunniteltu, kiitos mielenkiintoisista SM-kisoista.” Iloitsin myös tästä saamastani palautteesta.  Teksti: Salme Mujunen Julkaistu ASB-lehdessä 4/2012 Pääsivulle |